Omenapuun oksien lomassa ihan varmasti oli Omenakeijju. Pellavapäinen poika oli ihmeissään, oliko tämä totta vai näkiköhän unta. Poika kurotti kättään ylös ja yritti ylettää tämän ihmetyksen luo. Sormet pienet vaan eivät yltäneet vaikka kuinka hän kurotti. Sitten yhtäkkiä päätti keiju tää rohkaistua ja liihotti pienillä omenanlehti siivillään lähemmäs pojan sormenpäitä....

Kuin taikaa ja satua sormenpäähän pieneen laskeutui Omenakeiju kultapölyinen. Kevyt kuin höyhen ja silti kooltaan suuri. Ei pumpulinkosketus hentoinen saanut pientä poikaa pelkäämään. Hän lumoutuneena siirsi kättään alemmas kasvojensa tasalle. Siinä kaksi erinlaista vaikka jotenkin niin samanmoista. Katselivat toisiaan ensikertaa ihan vastakkain. Siniset silmät pienoiset, hymykuopat niin suloiset saivat esiin nyt tulla. "Hei Pikkuinen". Sai poika sanotuksi jolloin hymyn leveän suo Omenekeiju hänelle.