Omenapuun alla istui pieni poika mietteissään, kuunteli surinaa mehiläisten. Omenapuun kukat olivat jo auenneet ja vienon tuoksun saattoi tuntea. Miksi pieni poika tää oli niin mietteissään? Hän mietti, miksi maailmassa ei vois olla jossain toista samanlaista kuin hän. Kenenkanssa ei tarvisisi aina tapella tai kinastaella. Jonka kanssa lekikit sujuisi hyvin. Oltaisiin tasavertaisia ilman kilpailua mistään. Ei tarvitsisi miettiä...että ollaanhan huomennakin kavereita. Turvallinen ja samanlainen. Ei petä luottamusta eikä jätä yksin. Voisimme pitää pieniä iloisia salaisuuksia vain meidän kahden välillä. Rakennettaisiin majaa ja säilöttäis aareita sinne. Ja ne ei häviäis sieltä minnekkään, vaikka ei jokapäivä majassa leikittäis. Niitä ei kukaan sieltä veis pois. Kaikki kivet ja kepukat. Karkkipaperit ja romut aina mahtavat.

Yläpuolelta sen pienen pojan pään omenapuiden lomassa, asusti omenakeijju vihersiipi. Sen siivet olivat kuin omenapuun lehdet ja vartalopyöreä kuin kaneliomena. Vihersiipi oli monesti seurannut pienen pojan puuhia. Ja toivonut että voisipa hän olla tuon pellavapäisen kaveri. Mutta eiväthän ihmiset ja keijjut voi olla..eihän? Vai voisivatko he olla? Vihersiipi nii mielellään olisi liitänyt pienenpojan korvanlehdelle tai laskeutunut koukistetun polven päälle. Uskaltaisinkos tänään, kun näyttäisi siltä että pellavapää tää vois olla vailla ystävää...

Mehiläisten pöristessä pienipoika nosti päätään katsellen kukkia ja paksuja berttoja. Aurinko loisti niin kirkkaasti että ihan silmiin sattui, jos niitä ei siristänyt. "Mitä? siis MITÄ? eihän tuo ole paksubertta mehiläinen!!!!